1911

Eletään tsaarivallan aikaa, vuotta 1911. Pienessä Honkajoen kylässä tarmokas suurperheen äiti, Emmi Laine, alkoi leipoa junttapullaa kyläläisille. Emmi tiesi mitä teki, olihan hän ollut Tampereella ruustinnan opissa. Lapset Emmi passitti kylälle leipäkorien kanssa hankkimaan elatusta. Taloissa leivottiin siihen aikaan leivinuuneissa vain ruisleipää, koska vaaleat jauhot olivat niin arvokkaita. Emmin junttapullaa vaihdettiin rahanpuutteessa myös rukiiseen. Junttapullan maine kiiri pidemmällekin, kauppa kävi aina Kristiinankaupungissa asti. (Lapset Sylvi ja Arvo)

1920

Usein jo aamuyöstä lähdimme Arvon kanssa 60 kilometrin päähän Kristiinankaupunkiin. Juoksimme tai kävelimme koko matkan, sillä rekeen mahtuivat vain leivonnaiset. Junttapullan kyytipojaksi myimme puolukkajuomaa. Juoma piti juoda lasista nopeasti tai se jäätyi, niin kylmiä olivat talvet silloin. Emmin pojasta Arvosta kasvoi kauppamies. Jo varhain hän säästi rahaa pesämunaksi marjakauppaan, mitä Arvo teki elämänsä aikana paljon. Myöhemmin Arvo tapasi tulevan vaimonsa Vellamon, kauppiaan tyttären Hyypästä. Autoja ei ollut ja hevosetkin olivat aina töissä, mutta Vellamo pyöräili Hyypästä Honkajoelle.

1930

Silloin oli puutetta kaikesta ja joskus pilkottiin ruista ja keitettiin siitä kahvin tapaista juomaa. Vellamo toi tullessaan Emmille oikein kahvipaketin ja sulatti heti anopin sydämen. ”Kuin olis lehmän saanu”, oli Emmi tokaissut kotiväelle haltioissaan. Tästä lähtien Emmi tavattiin keittämästä kahvia pienellä kahvipannulla aina kun siihen oli sopiva juhlatilaisuus. Vielä vanhanakin miehenä Arvo muisti aina mainita jos kylässä oli ollut mukava vastaanotto. ”Siellä keitettiin oikein kahvit”, oli Arvolla tapana tokaista.

1940

Arvo perusti Honkajoelle elokuvateatterin, jonka mainos oli: ”Hyviä kuvia, huokeata huvia, Elokuvateatteri Rio!” Tarzan oli suurin suosikki. Yhdessä kohtaa leijona ajoi Tarzanin puuhun. Kun Tarzan mietti mitä tehdä, eräs pikkupoika huusi ”kute ten päälle!” Meillä oli keittiössä luukku, josta katsoimme elokuvia. Sodista päästyään Arvolle ja Vellamolle tuli perhettä. Kaupan sisäpihalle rakennettiin leipomo ja kakkoa alettiin myydä myös muille kaupoille. Leivät lähetettiin linjureilla. Joskus Arvo oli nukahtanut kesken uunin lämmityksen, eikä leipiä saatu kyytiin. Siitä tuli iso poru. Marjakaupoilla Arvo kävi Saksassa asti veljensä Taunon kanssa.

1950

Kyläkaupassa tavarat myytiin perinteisesti tiskin takaa. Leskisen kaupassa Isojoella näimme kuinka hyllyjä oli myös tiskin edessä. Laitoimme tavaraa hyllyille ja korit ovensuuhun. Yllätyimme todella kun eräs vanha pappa Mettäkylästä tuli, otti heti korin käteensä ja alkoi laittamaan siihen ostoksia! Tyttäreni Ulla oli vielä ihan pieni tyttö, kun hän jo harjoitteli kassan takana olemista. Laitoimme hänet kaupan pihassa olevalle kioskille myymään karamelleja ja tupakkia. Hän ei vielä ymmärtänyt rahasta mitään mutta asiakkaat laskivat itse vaihtorahat hänelle, sellainen maailma oli siihen aikaan.

1960

Ulla ja Esa kävivät samaa kansakoulua. Esa oli levoton lapsena eikä viihtynyt koulun penkissä. Opettaja usein tokaisikin luokkaan tullessaan: ”Lankoski nurkkaan!”. Ulla oli ollut vähän pihkassa minuun mutta ihastus lopahti kun annoin Ullalle lumipesun! Siitä hän juoksi kotiin ja luuli olevansa raskaana. Kun Esa aikuistui, pyysi hän Ullan kättä. Nuori pari uudisti innolla kauppaa ja leipomoa. Esa siirsi leipomon piharakennuksesta kaupan yhteyteen. Esa hankki myös nykyaikaisen ”pinnavaunu-uunin”. Kauppakirjoja ei tehty, maksoin rahat ja uuni tuli ajallaan. Kauppaan uuni mahtui ainoastaan ikkunasta ja siitäkin sentilleen.

1970

Esa ymmärsi että toiminnan täytyy siirtyä kaupunkiin. Tampereellakin kävin, Emmin vanhassa opinahjossa, mutta Porissa eksyin kauppahalliin. Erään myymälän edessä kaupungin emännät oikein tappelivat Holmlundin kakoista. Sain napattua itselleni yhden. Kotona maistelimme ja mietin että kyllä me ainakin näin hyvää osataan tehdä! Leipomo siirrettiin Poriin ja nimeksi tuli Ullan Pakari. Muista poiketen teimme vain muutamaa tuotetta, kakoista Junttakakkoa ja Ohraskaa. Nuoria leipureita kummeksuttiin ja jotkut kilpailijat ennustivat meille lyhyttä tulevaisuutta. Tuntui aivan mahtavalta kun asiakkaat saapuivat vielä samana päivänä hakemaan lisää ”sitä hyvää Junttakakkoa”.

1975

Olimme vuokratiloissa, kun en uskaltanut ottaa velkaa. Aivan odottamatta vuokrasopimus katkaistiin. Menin lohduttomana puhumaan kaupungin virkamiehille. Tontti lohkottiin puiston kulmasta ja rakennustyöt alkoivat! Kolmen kuukauden päästä meillä oli toimiva leipomo. Sellaista oli byrokratia silloin. Eräs pieni kauppa tilasi joka päivä 4 munkkia. Kerran kauppaan lähti vahingossa 8 munkkia! Kun seuraavana päivänä soiteltiin, kauppias kertoi kauhistuksissaan kuinka paljon munkkeja oli oikein tullut. Kun tilannetta pahoiteltiin ja luvattiin hyvittää, hän hihkaisi tohkeissaan, ”Ei se mitään, meillä oli täällä oikein munkkimarkkinat, myin ne kaikki!”

1980

80-luvun alussa, kun tietokoneet olivat vielä harvinaisia, Esa hankki leipomoon tietokoneen laskutusta helpottamaan. Eräs asiakas oli kurkannut pieneen toimistokoppiin ja nähnyt tietokoneen. Hän oli päivitellyt suureen ääneen: ”Tällainen putka, ja täällä on oikein tietokone!

1990

90-luvun alussa Ullan Pakari siirtyi puiston laidalta erään konkurssiin menneen leipomon tiloihin Kraftmanintielle, jossa vielä nykyäänkin leivotaan. Leipomoon laitettiin uudet kiviarinauunit. Ne saivat nimekseen Alma, erään kunnioitetun paistajan mukaan. Vellamo kertoo että ”Alma toimi pitkään Honkajoella paistajana. Kun Suomeen saatiin laki kesälomista, Almallekin alkoi kertyä kesälomaa. Kun kesäloma sitten alkoi, Alma tuli kuitenkin töihin. Kun tätä kysyttiin Almalta, hän tokaisi kipakasti ”paholaisen keksintö ovat tuollaiset lomat, siinähän ihminen vaan laiskistuu!”

2000

2000-luvulle tultaessa Ullan Pakarin leivät olivat jo saavuttaneet Satakunnan rajat. Sain koulupaikan Turusta ja piti keksiä jokin keino jolla tienata opiskelurahoja. Ensin mietittiin torikauppaa mutta ajattelin että talvella torilla on kylmä, olisi mukavampi päästä sisälle. Kävimme Turun kauppahallissa. Siellä sattui olemaan myymäläkoju vapaana, miltei hallin parhaalla paikalla. Saimme tuon paikan ja leivänmyynti Turussa aloitettiin. Kun Matti ja Teppo kertoivat lehdessä tykkäävänsä turkulaisista muuten, mutta hakevansa kauppahallista porilaista Ullan Pakarin leipää, suosio Turussa oli taattu.

2009

Vuonna 2009 olimme Satakunta Senaatintorilla -tapahtumassa. Kesäkuulle sattui huono sää, oli kylmä ja satoi. Pelkäsin että saan syödä yksin leipäni. Olin sopinut erään toimittajan kanssa haastattelun aamuksi. Hän kertoi kuinka hänen raumalainen miehensä kaipasi kunnon satakuntalaista kakkoa. Juttelimme niitä näitä kunnes sain kauhukseni kuulla että haastattelu oli mennyt suoraan eetteriin! Mietin mitä kaikkea olin sanonut. Mutta samantien kojulle alkoi ilmaantua ihmisiä. Kaksi kertaa päivässä Esa ajoi leipää Porista ja me myimme kaikki. Palkkasin viereiset maaseutunaisetkin myymään. Tästä alkoi satakuntalaisen kakon tarina pääkaupunkiseudulla.

2011

Vuonna 2011 Ullan Pakari perusti pienen leipomon Hyvinkäälle, kun Porista käsin ei enää ehditty kaikkea leipoa. Nyt jo 40 leipuria kahdessa leipomossa ahkeroivat sitä “satakuntalaist hyvvää kakkoo”. Mitähän seuraavat 100 vuotta tuovat tullessaan!