Ullan Pakarin ensimmäiset 100 vuotta

1911

Tarinamme alkaa ajasta jolloin Suomea hallitsi vielä Nikolai II, Venäjän tsaari. Samaan aikaan, vuonna 1911, pienessä Honkajoen kylässä eräs tarmokas suurperheen äiti, Emmi Laine, alkoi leipoa junttapullaa kylän väelle. Emmi tiesi mitä teki, olihan hän saanut oppinsa Tampereella ruustinnan opissa. Kilpailu oli kovaa, muisteli Emmin poika Arvo. Meidät lapset Emmi passitti kylälle leipäkoriensa kanssa. Jokaisen perheenjäsenen piti hankkia perheen elatukseksi muutama ropo. Ja aamulla oli oltava aikaisin liikkeellä jos aikoi leipäkauppaa tehdä. Muutoin saattoi olla että joku muu ehti ensin. Taloissa leivottiin vielä viime vuosisadan alussa omissa leivinuuneissa, mutta vain ruisleipää, koska vaaleat jauhot olivat niin arvokkaita. Emmin junttapullaa vaihdettiin taloissa rukiiseen jos rahaa ei ollut, muisteli Sylvi, Arvon sisko. Emmin junttapullan maine kiiri Honkajoen kylää pidemmällekkin, leivonnaista myytiin aina Kristiinan kaupungin kynttelimarkkinoilla asti. Markkinoille leivottiin kakkoa ja junttapullaa, joskus marjapiirakoitakin. ”Leivoimme pellin kokoisia piirakoita, joita leikattiin asiakkaille. Ja kauppa kävi niin, että jouduin aina vaan pienentämään piirakan siivuja, etteivät loppuisi!”.

1920

”Aamuyöstä lähdimme Arvon kanssa reellä kohti Kristiinan kaupunkia. Matkaa oli taitettava 60 kilometriä. Juoksimme tai kävelimme melkein koko matkan, sillä pieneen rekeen mahtuivat vain leivonnaiset. Onneksi kotiin päästiin reen kyydillä, kun kaikki oli myyty kaksipäiväisillä markkinoilla. Junttapullan kyytipojaksi myimme puolukkajuomaa, sakariinilla makeutettua, sillä sokeria ei ollut. Kun lasiin laittoi juomaa, piti juoda nopeasti tai juoma jäätyi, niin kylmiä olivat talvet silloin”. Muisteli Arvon sisko Sylvi. Emmin pojasta Arvosta kasvoi kauppamies. Jo pikkupoikana hän säästi rahaa hätäaputöissä tehtyyn puiseen kaappiin. Tästä saatiin pesämuna marjakauppaan, mitä Arvo teki elämänsä aikana paljon. Pian mieheksi kasvettuaan Arvo tapasi tansseissa tulevan vaimonsa Vellamon. Vellamo oli kauppiaan tytär Hyypästä. Autoja ei vielä ollut ja hevosetkin olivat aina töissä maatiloilla. Mutta Vellamo tuli pyörällä Hyypästä tapaamaan Honkajoelle Arvoa.

1930

Silloin oli puutetta kaikesta ja joskus pilkottiin ruista ja keitettiin siitä kahvin tapaista juomaa. Vellamo toi tullessaan Emmille oikein kahvipaketin, ja sulatti heti anopin sydämen. ”Kuin olis lehmän saanu.” oli Emmi tokaissut kotiväelle haltioissaan. Tästä lähtien Emmi tavattiin keittämästä kahvia pienellä kahvipannulla aina kun siihen oli sopiva juhlatilaisuus. Vielä vanhanakin miehenä Arvo muisti aina mainita jos kylässä oli ollut mukava vastaanotto. ”Siellä keitettiin oikein kahvit” oli Arvolla tapana tokaista.

1940

Kun TV:ta ei vielä ollut, Arvo perusti Honkajoelle elokuvateatterin. Sen nimi oli Elokuvateatteri Rio ja mainoslause kuului :”Hyviä kuvia, huokeata huvia, Elokuvateatteri Rio!” Varsinkin Tarzan oli kylän pikkupoikien suosikki. Kerrotaan että eräässä näytöksessä leijona uhkasi Tarzania ja tämä joutui kiipeämään puuhun. Kun Tarzan mietti neuvottomana mitä tehdä, eräs pikkupoika ponkaisi eturivistä ja huusi kovaa ”kute ten päälle, kute ten päälle!” Meillä oli keittiössä luukku, josta saatoimme vieraiden kanssa katsoa elokuvia, muistelee Vellamo. Talvisodasta ja jatkosodasta päästyään Arvolle ja hänen vaimolleen Vellamolle tuli perhettä. Arvolla oli monta rautaa tulessa. Kaupan sisäpihalle ulkorakennukseen rakennettiin leipomo ja kakkoa alettiin myymään oman kaupan lisäksi muille kaupoille. Leivät lähetettiin linja-autoilla toisiin kyliin. Joskus kävi niin että Arvo oli nukahtanut kesken puu-uunin lämmityksen, eikä leipiä saatukaan linjuriin. ”Siitä tuli iso poru.” muistelee Vellamo. Lisäksi Arvo kävi marjakaupoilla aina Saksassa asti veljensä Taunon, joka osasi kieliä, kanssa.

1950

"Meilläpäin oli ainakin 10 pientä kyläkauppaa. Tavarat myytiin perinteisesti tiskin takaa hyllyistä. Myyjä antoi tavaran kun asiakas sitä pyysi. Kävimme katsomassa Leskisen kaupassa Isojoella ja kauppias neuvoi meitä nuoria, että laittakaa hyllyjä tiskin eteen, kyllä asiakkaat pian siitä oppivat ottamaan. Laitoimme tavaraa muutamille hyllyille ja korit ovensuuhun. Yllätyimme todella kun ensimmäinen asiakas, eräs vanha pappa Mettäkylästä, tuli ja otti heti korin käteensä ja alkoi laittamaan siihen ostoksia, oli siinä ihmettelemistä!” muistelee Vellamo ”Tyttäreni Ulla oli vielä ihan pieni tyttö, kun hän jo harjoitteli kassan takana olemista. Laitoimme hänet kaupan pihassa olevalle kioskille myymään karamelleja ja tupakkia. Hän ei vielä ymmärtänyt rahasta mitään mutta asiakkaat laskivat itse vaihtorahat hänelle, sellainen maailma oli siihen aikaan.” Vellamo kertoo.

1960

Ulla ja Esa kävivät samaa kansakoulua Honkajoella. Esa oli sen verran levoton lapsena ettei oikein viihtynyt koulun penkissä paikallaan. Opettajalle tulikin tavaksi tokaista heti luokan ovesta sisään astuessaan ”Lankoski nurkkaan!”. Kerran lähdimme Ullan kanssa koulusta yhdessä. Ulla oli ollut vähän pihkassa minuun mutta ihastus lopahti kun annoin Ullalle lumipesun! Nyt hän tuli itkien koulusta kotiin kun luuli olevansa raskaana. muistelee Esa. Sittemmin Esa oli jo kasvanut mieheksi ja pyysi Ullan kättä. Nyt nuori aviopari jo innoissaan uudistivat kauppaa ja leipomoa. Esa rakensi leipomon heti kaupan yhteyteen, sillä aikaisemmin leipomo oli sijainnut piharakennuksessa. Esa hankki myös nykyaikaisen ”pinnavaunu-uunin”. ”Emme tehneet mitään kauppakirjoja. Sovin vaan uunikauppiaan kanssa että tekee meille sellaisen uunin ja maksoin rahat. Uuni tuli kuitenkin ajallaan. Katsoin että eihän se mahdu millään sisään. Uunimies sanoi että mahtuuhan se tuosta ikkunasta. Ei tule mitään, ajattelin itsekseni. Mutta niin vain uuni mahtui kaupan ikkunasta, eikä senttiä enempää ollut tilaa.” muistelee Esa.

1970

Esa ymmärsi että kyläkauppojen päivät olivat luetut. Niinpä hän alkoi etsiä sopivaa kaupunkia leipomotoiminnan jatkamiseksi. ”Tampereellakin kävin, Emmin vanhassa opinahjossa, mutta Porissa eksyin kauppahalliin. Erään myymälän edessä oikein kiisteltiin. Menin katsomaat mitä siellä tapahtuu. Kaupungin emännät oikein tappelivat viimeisistä Holmlundin kakoista. Sain napattua itselleni yhden. Kotona maistelimme ja mietin että kyllä me ainakin näin hyvää osataan tehdä!” Ja niin leipomo siirrettiin Poriin ja sen nimeksi tuli Ullan Pakari. ”Aloitimme Porissa tekemällä vain muutamaa erilaista tuotetta, kakoista teimme Junttakakkoa ja Ohraskaa. Tuolloin leipomot leipoivat kaikkia sortimentteja, joten olimme hyvin erilaisia.” Nuoria leipureita kummeksuttiin ja jotkut kilpailijat ennustivat vain puolen vuoden elinaikaa uudelle leipomolle. Tuntui aivan mahtavalta kun asiakkaat saapuivat vielä saman päivän aikana hakemaan lisää ”sitä hyvää Junttakakkoa””, kertoo Ulla.

1975

”Olimme vuokratiloissa silloin, kun en uskaltanut velkaa alkaa tekemään. Aivan odottamatta meidät ylössanottiin, eikä meillä ollut paikkaa minne mennä. Menin lohduttomana puhumaan kaupungin virkamiehille että mitä nyt oikein tehdään. Tontti lohkottiin heti puiston kulmasta ja rakennustyöt alkoivat! Kolmen kuukauden päästä meillä oli toimiva leipomo. Sellaista oli byrokratia silloin”, Esa muistelee. ”Eräs pieni kauppa tilasi aina joka päivä neljä munkkia. Kerran sattui niin, että leipomossa oli tullut virhe ja kauppaan lähti 8 munkkia, tuplamäärä siis! Kun seuraavan päivän tilauksia soiteltiin, kauppias kertoi kauhistuksissaan kuinka paljon munkkeja oli oikein tullut. Kun tilannetta pahoiteltiin ja luvattiin hyvittää, hän hihkaisi tohkeissaan, ”Ei se mitään, meillä on täällä ollut oikein munkkimarkkinat, myin ne kaikki!”” kertoo Marja-Leena, Ullan sisko.

1980

80-luvun alussa, kun tietokoneet olivat vielä harvinaisia, Esa hankki leipomoon tietokoneen laskutusta helpottamaan. Eräs asiakas oli kurkannut pieneen toimistokoppiin ja nähnyt tietokoneen. Hän oli päivitellyt suureen ääneen: ”Tällainen putka, ja täällä on oikein tietokone!

1990

90-luvun alussa Ullan Pakari siirtyi puiston laidalta erään konkurssiin menneen leipomon tiloihin Kraftmanintielle, jossa vielä nykyäänkin leivotaan. Leipomoon laitettiin uudet kiviarinauunit. Ne saivat nimekseen Alma, erään kunnioitetun paistajan mukaan.. Vellamo kertoo että ”Alma toimi pitkään Honkajoella paistajana. Kun Suomeen saatiin laki kesälomista, Almallekkin alkoi kertyä kesälomaa. Kun kesäloma sitten alkoi, Alma tuli kuitenkin töihin. Kun tätä kysyttiin Almalta, hän tokaisi kipakasti ”paholaisen keksintö ovat tuollaiset lomat, siinähän ihminen vaan laiskistuu!””

2000

2000- luvulle tultaessa Ullan Pakarin leivät olivat jo saavuttaneet Satakunnan rajat. ”Sain koulupaikan Turusta ja piti keksiä jokin keino jolla tienata opiskelurahoja. Ensin mietittiin torikauppaa mutta ajattelin että talvella torilla on kylmä, olisi mukavampi päästä sisälle. Kävimme Turun kauppahallissa. Siellä sattui olemaan myymäläkoju vapaana, miltei hallin parhaalla paikalla. Saimme tuon paikan ja leivänmyynti Turussa aloitettiin. Kun Matti ja Teppo kertoivat lehdessä tykkäävänsä turkulaisista muuten, mutta hakevansa kauppahallista porilaista Ullan Pakarin leipää, suosio Turussa oli taattu.” kertoo Heikki, Esan ja Ullan poika.

2009

2009 järjestettiin Satakunta Senaatintorilla -tapahtuma. Kesäkuussa sää sattui olemaan aivan kamala. Oli kylmä ja satoi. Pelkäsin että saan syödä yksin sinne leivotut leivät. Olin sopinut erään toimittajan kanssa haastattelun aamuksi. Hän kertoi että hänen miehensä on Raumalta ja tämä oli koko ajan valittamassa että kun Helsingistä ei saa kunnon satakuntalaista kakkoa. Toimittaja oli päättänyt tehdä jutun kakosta. Aamulla juttelimme niitä näitä, ja kun kysyin että koska haastattelu editoidaan, sain kuulla kauhukseni että haastattelu oli mennyt suoraan eetteriin! Mietin mitä kaikkea olinkaan sanonut. Mutta ei kestänyt kuin 15 minuuttia niin kojulleni alkoi ilmaantua ihmisiä jotka kaikki hokivat että saako sitä radiossa mainittua leipää täältä. Kaksi kertaa päivässä Esa ajoi leipää toripäivien ajan Porista ja me myimme kaikki. Palkkasin viereiset maaseutunaisetkin myymään kun jonot alkoivat kasvamaan. Tästä alkoi satakuntalaisen kakon tarina pääkaupunkiseudulla”, kertoo Heikki

2011

2011 Ullan Pakari perusti pienen leipomon Hyvinkäälle, kun Porista käsin ei enää ehditty kaikkea leipoa. Nyt jo 40 leipuria kahdessa leipomossa ahkeroivat sitä satakuntalaist hyvvää kakkoo. On hienoa nähdä mitä seuraavat 100 vuotta tuovat tullessaan.

Koska jaksoit lukea näin pitkälle, haluamme tarjota sinulle vielä aikalaiskertomuksia ensimmäisen leipurisukupolven Emmi Laineen ajoilta. Emmin toripäivämyyjäisistä Ullan Pakarin tarina sai alkunsa. » Tästä linkistä pääset muistoihin